Ihan ensi alkuun onnittelut kaikille koulunsa päättäneille! Tämä kirjoitus on teille nuorille ja kaikille muille, jotka mietitte elämänne suuntaa. Päätin kirjoittaa pienen tarinan omasta taipaleestani tähän asti. Toivottavasti tarinani inspiroi sinua kohti omia tavoitteitasi, mitä ne sitten ovatkin.
Olen varhaiskeski-ikäinen tai myöhäisnuori mies. Olen syntynyt Turussa, mutta lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni asuin maaseudulla Loimaalla ja Alastarolla eli Turun ja Tampereen välimaastossa. Ennen kuin epäonnistuin urheilijana kaikissa kokeilemissani lajeissa (heh), minulla oli monenlaisia haaveita eikä yksikään niistä ollut tutkija liikuntatieteellisessä tiedekunnassa. En edes tiennyt, että liikunta-alan asiantuntijaksi voi lukea yliopistossa. Unelma-ammattejani olivat muun muassa urheilija, sarjakuva-/pilapiirtäjää, imitaattori ja koomikko.
En ollut kouluvuosinani mikään nenä koulukirjoissa kiinni ollut teini, päinvastoin. Olin biologisesti myöhään kasvanut lapsellinen nuori ja osittain näistä syistä ihan keskinkertainen oppilas monissa aineissa. Elleivät vanhempani olisi pitäneet huolta siitä, että avaan koulukirjani, olisin varmaankin vain urheillut, piirrellyt, lukenut sarjakuvia tai urheilukirjoja ja pelaillut tietokoneella päivät pitkät. Aloitinkin tavoitteellisen ”koulumaisen” lukemisen vasta yliopiston pääsykokeisiin. Tai no niihinkin kyllä aloin lukea vasta viime metreillä tai aikaisintaan loppusuoran kaarteessa.
En suinkaan ole ainut myöhäänherännäinen. Monet muutkin teinit ovat kypsymättömiä tai keskinkertaisia oppilaita peruskoulussa ja lukiossa. Tästä esimerkkeinä vaikkapa huippututkija, kollegani professori Markus Perola, tuttavavani liikuntatieteiden tohtori Anna Nurmi , lääkäri Atte ja julkimoista vaikkapa presidentti Sauli Niinistö. Lisäksi kuten vaikkapa lääkäri Atte, eräs läheinen kollegani on päässyt pitkälle yliopistopolulla ilman lukiota. Niin sitä vain myöhäisherännäisenäkin voi vielä potkia mukaan liikkuvaan laivaan. Älkää siis masentuko, vaikka koulu ei vielä nuorena maittaisi. Sitä varten opinahjoissa on edelleenkin muitakin mahdollisia sisäänpääsyreittejä kuin todistusvalinta.
No niin. Takaisin asiaan. Lukion loppusuoralla eräissä yleisurheiluhöntsäilyissä liikunnan opettajaksi opiskellut Vesa-Matti Seppälä mainosti minulle liikuntatieteellistä tiedekuntaa. Itse en kuitenkaan lopulta liikunnanopettajaksi halunnut, vaan jotain teoreettisempaa. Tässä teoriapuolen valinnassa auttoi se, että koen olevani melko tumpelo monissa ”oikeissa” töissä, joten teoreettisempi yliopistokoulutus kuulosti fiksulta. Lisäksi isäni on aika ajoin kotona muistellut omia yliopistovuosiaan Helsingissä ja elinikäisiksi muodostuneita kaverisuhteitaan siellä, joten varmaan sitten ajattelin itsekin, että mikä ettei. Mutta mitään kovin suunnitelmallista ei elämäni ole ollut. Pikemminkin olen ajautunut eteenpäin.
Kuva. Kaikenlaista urheilua on kokeiltu missään juuri loistamatta (six-pack ei ole urheilulaji).
Pääsin heti armeijavuoden alussa sisään Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseen tiedekuntaan. Aloittaessani opinnot yliopistossa aloin välittömästi opiskella aktiivisesti. En ollut uupunut lukio- tai armeijavuonna, pikemminkin päinvastoin ja minulla oli erittäin paljon virtaa. Olin todennäköisesti jopa oman vuosikurssini kovin nörtti ja hikipinko, eli kauas oltiin tultu yläaste- ja lukioajoista. Vaikka rakastan urheilua, ei minulla koskaan ”tissiposkena” ole ollut riittävää asennetta, saati sitten lahjoja mihinkään urheilulajiin (six-pack ja ristiriipunta eivät ole urheilulajeja). Onneksi opiskeluun näytti löytyvän, ainakin siis asennetta. Yliopistossa minun (yli)innokkuuteni jo opiskelujen alussa ei varmaan keneltäkään lähellä olleelta jäänyt huomaamatta. Opiskelijariennoissa käyminen oli harvinaista, mutta koen kuitenkin olleeni melko sosiaalinen muuten. Opiskeluriennoissa käymistä saattoi hiljentää se, että tapasin nykyisen vaimoni samaan aikaan, kun toinen opiskeluvuosi oli vasta alkamassa.
Kuva. Tyttöystävälle piirretty synttärilahja joskus 2000-luvun puolivälissä lienee viimeisiä kertoja kun olen piirrellyt jotain lyijärillä 
Valmistuin liikuntatieteiden maisteriksi neljässä vuodessa pääaineessani liikuntafysiologiassa. Valmistuminen oli nopeaa ottaen huomioon sen, että opiskelin paljon sivuaineita ja lähes kaikilla kursseilla yritin aina maksimoida oppimiseni. Rillit kasvoivatkin päähäni entistä tehokkaammin kiinni.
Minulla ei ollut opiskeluaikoinani koskaan mitään stressiä siitä, mitä tekisin valmistuessani. Muistaakseni siihen aikaan eli viitisentoista vuotta sitten ei tietääkseni muutenkaan stressattu samalla lailla sitä, kuinka hyvin opinnot valmistavat työelämään. Nykyäänhän opiskelujen työelämälähtöisyys puhuttaa, ja itsekin olen mentorina opiskelijoiden työelämälähtöisyyttä tukevalla yliopistokurssilla. Omana aikanani tällaista tukea opiskelijoille ei ollut eikä sitä oikeastaan samalla lailla ehkä kaivannutkaan. Opiskeluaika olikin ehkäpä siinä mielessä rennompaa siihen aikaan, kun sivistys ja hyvä samanmielisten opiskelijoiden seura ympärillä oli pääasiassa ja tulevasta työelämästä murehtiminen jäi enemmän taka-alalle. Samaan aikaan Jyväskylän yliopistossa opiskelut aloittanut, nykyään Stand-Up koomikko Ismo Leikola onkin sanonut, että paras työelämämetodi on ajautuminen. Yksi syy tälle kirjoitukselle olikin, että laittaessani yliopistolla omat opiskelijat miettimään omien elämänsä ”portfolioita”, voisi olla ehkä hyvä miettiä myös omaa polkuani näin retrospektiivisesti. Miten siis päädyin sinne, missä olen, eli tutkijaksi ja yleensäkin asiantuntijatöihin?
Palataanpa takaisin kouluvuosiin. Koulumainen valmiiksi pureskellun tiedon opiskelu ei kiehtonut minua vielä peruskoulussa. Jo yliopisto-opiskelujen alussa kuitenkin huomasin, että minua kiinnostaa erityisen paljon uusi tieto ja tiedon tuottaminen sekä sen välittäminen. Tämä kiinnostus on säilynyt sen jälkeen.
Pääsin itse opettelemaan tutkimuksen tekoa jo opiskelujen alkuvaiheessa, kuten meillä liikuntabiologian opiskelijoilla on tapana. Kanditutkimuksia tein aikanaan tyypillisen yhden sijaan kaksi eli senhetkisistä isoista kiinnostuksenkohteistani voimaharjoittelusta palautumisesta (liikuntafysiologian kandi, jota ei enää taida inter njetistä löytyä) sekä penkkipunnerruksen biomekaniikasta.
Tämän jälkeen innostuin urheilijan ravitsemuksesta ja jälleen hyvin fanaattisesti. Kiinnostus urheiluravitsemukseen heräsi erääseen kesätöiksi saamaani asiantuntijatehtävään liittyen yliopistolla, johon luin kaiken mahdollisen urheiluravitsemuskirjallisuuden mitä naamani eteen sain ja sen lisäksi vapaa-ajallani ravitsemustieteen oppikirjoja. Tein tämän kesätyön yhdessä Mika Vähälummukan kanssa, joka oli ollut Englannissa sittemmin maailman johtavaksi urheiluravitsemuksen asiantuntijaksi nousseen Asker Jeukendrupin oppilaana. Jälleen melkoinen sattuma siis.
Urheiluravitsemusteeman jatkumona graduni käsittelikin voimaharjoittelua ja ravitsemusta. Ravitsemus ja sen merkitys on ollut aina lapsuudenkodissani isossa roolissa, mistä sainkin erinomaisen kasvatuksen ruoan ja sen tuottamisen arvostamiseen. Tämä on ollut hyödyksi tulevissa enemmän ruohonjuuritason asiantuntijatöissä, joissa ei pelkällä teoriahifistelyllä pärjää. Eli olikohan sittenkään ajautuminen urheiluravitsemukseen pelkkää ajautumista ja sattumaa?
Neljäntenä opiskeluvuonna innostuin enemmän ja enemmän siitä, miten ja miksi asiat tapahtuvat. Aloinkin opiskelemaan sivuaineena solu- ja molekyylibiologiaa / biokemiaa, joita luin perus- ja aineopinnot omien pääaineenopintojen sivussa. Näiden lisäksi opiskelin myös kaikenlaista muuta sälää tietotekniikasta tilastotieteisiin ja liikuntapsykologiaan. Nämä kaikki muodostuivat myöhemmin fiksuiksi valinnoiksi, jos nyt siis oikeasti valintoja olivat. Vapaa tahto kun lienee pitkälti illuusiota eli lopulta moni asia vain johtaa toiseen ja ihminen ajautuu jonnekin polulleen lopulta vähemmän tietoisien valintojen kautta kuin mitä hän itse kuvittelee tapahtuvan ja uskottelee itselleen. Todennäköisesti siis suuri osa tämänkin kirjoituksen tulkinnoistani ”omista valinnoistani” on vääriä. Ehkäpä lopulta biologia, ympäristö ja sattuma ovat sanelleet kaiken, mitä minulle on tapahtunut, ja oikeasti omat valintani ovat olleet vain silmänlumetta.
Liikuntatieteiden maisteriksi valmistumisen jälkeen aloin kirjoittamaan apurahahakemuksia ja heti ensimmäisellä tärppäsi: saimme väitöskirjaohjaajani Antti Meron kanssa rahoitusta voimaharjoittelun ja proteiiniravinnon lihastason fysiologisten ja solu- ja molekyylibiologisten vaikutusten tutkimukseen. Sain projektirahan lisäksi tähän vielä kylkiäisiksi oman henkilökohtaisen apurahan Suomen Kulttuurirahastolta.
Väitöskirjan tekeminen oli hienoa aikaa kuten opiskeluvuodetkin sitä ennen. En ollut täysin varma minne tieni johtaa, ja tein väitöskirjan ohella aikuiskouluttajan pedagogiset aineopinnot ja sain siten opettajan pätevyyden.
Oli miten oli, se on varmaa, että onnekkailla sattumuksilla on iso rooli, että olen pysynyt niin sanotulla tutkijan polulla koko ajan. (Vaimo huomautti kirjoitusta lukiessaan, että olen tehnyt urani eteen myös järjettömästi töitä.) Tämä polku on kapea ja kivikkoinen, ja se on huipentunut siihen, että olen unelma-ammatissani liikuntafysiologian professorina Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa (lukaise myös haastattelu).
Vaikka olenkin hajamielisyydessä jo edistynyt, on minulla vielä kirittävää, jotta meritoituisin hajamieliseksi rohvessooriksi. Eräs minua aiemmin liikuntafysiologian professuuria hoitanut aikanaan nimittäin asetti riman korkealle. Hän omien puheidensa mukaan oli kerran syönyt kotona vaimonsa keittokattilan pesuliemet. Eikä tässä vielä kaikki. Saattoipa joskus myös töissä käydä niin, että ajatuksissaan klemmarin pyörittely korvaan johti klemmarin jäämiseen korvaan kiinni niin pahasti, että tarvittiin teknisen henkilökunnan apua klemmarin poistamisessa. Itse olen vasta sillä tasolla, että mikrosta saattaa toisinaan löytyä edellisenä päivänä lämmittämääni teetä.
Vaikka välillä työn suuri määrä ja kykenemättämyys tehdä kaikkia töitä niin hyvin kuin mahdollista ahdistaa, rakastan työtäni yliopistolla. On mahtavaa, kun aiheessa kuin aiheessa ympäriltä löytyy itseäni fiksumpia, joiden kanssa pääsee keskustelemaan ja oppimaan. Liika luulo omasta tietämisestä on oppimisen este.
Lihastohtori ja some
Kuten moni muukin liikuntatieteelliseen opiskelemaan päätynyt, kuuluin sarjaan fanaattinen mutta epäonnistunut urheilija, joka analyyttisesti haluaisi aina tietää miten ja miksi. Olen omissa tutkimuksissani ja opetuksissani vuodesta 2005 alkaen erikoistunut lihasten, liikunnan, aineenvaihdunnan ja urheiluravitsemuksen tutkimukseen. Lihaksista tohtoriksi väitteleminen ja halu viestiä tieteestä kansankielellä johtivat siihen, että muutamaa vuotta myöhemmin perustin vuonna 2012 Lihastohtori-blogin. Blogi, sen FB-sivu ja oma Instagram-sivuni ovat työstäni irrallaan oleva harrastus. Olen kirjoittanut kaksi Lihastohtori-kirjaa ja menneinä vuosina luennoinut ja kouluttanut muun muassa personal trainereitä ja valmentajia. Viime vuosina koulutukset ovat jääneet pois, samoin pitkälti esiintymiset mediassa. Niiden sijaan olen käyttänyt ns. ”vapaa-aikaani” talkoohenkisesti urheilijoiden mentorointiin. Tällaisesta vapaaehtoistyöstä tulee joka kerta hyvä mieli, ja varsinkin kun kyseessä ovat Ilveksen pelaajat, olenhan fanaattinen Ilveksen kannattaja ollut jo nuoresta pojasta asti. Kolmisen vuotta olen saanut olla Ilveksen tukihenkilönä/sparraajana tai ”urheilutiedemiehenä”, ja se on ollut hienoa aikaa. Onneksi tämä yhteistyö jatkuu edelleen.
Harrastukset
Harrastan itse enemmän tai vähemmän aktiivisesti voimaharjoittelua ja monia muitakin liikuntamuotoja ja olen myös aktiivinen penkkiurheilija. Lihastohtori-nimitys ei tarkoita sitä, että minulla olisi isot lihakset. Metallimusiikkifestareilla kerran eräs henkilö kommentoi minulle pöydässä: ”näytät ihan Juha Hulmille, mutta Hulmi on isompi”. Melko alhainen rasvaprosentti saa olemattomat lihakseni näyttämään isommille kuin ne oikeasti ovat. Olen siis isoihin kehonrakentajiin verrattuna kynis, kukkakeppi ja siima.
Rakastan metallimusiikkia ja räväkkää huumoria. Vanhoista haaveistani haluaisin olla varmaankin edelleen imitaattori ja koomikko, ja edellistä jopa treenailin nuorempana aika paljon. Yläasteella puhuttelin matematiikanopettajaa hänen omalla äänellään, mikä onnistui sen verran hyvin (tai huonosti), että päädyin siitä ihan rehtorin puhuteltavaksi. Samalla mahdollisesti jopa ihan lupaava ysin tai kympin matikan oppilas taantui ysin tai välillä kasin tasolle, kunnes taas hieman skarppasin lukiossa.
En ole imitointitavasta päässyt vieläkään, vaan edelleen seuraan ihmisten puhetapoja ja eleitä ihan vaistomaisesti. Saankin kotona säännöllisen epätasaisesti kannustusta tyyliin ”lopeta se matkiminen” tai ”puhu omalla äänelläsi”.
Kuten kerroin, en ollut ennen yliopisto-opintoja vielä lukunörtti. Lukiossa sain ensimmäisestä äidinkielen kurssista kutosen, kun kurssityönä äidinkielen aineen sijaan piirsin muutamista opettajista pilakuvan (kuva alla). Sittemmin olen oppinut kyllä arvostamaan suomen kieltä ja sain parempia arvosanoja lukiossa.
Jotta kukaan ei ymmärrä väärin, olin kyllä pääosin ihan kiltti oppilas, enkä muista koskaan lintsanneeni tunneilta. Alle kasin arvosanat olivat myös harvinaisuus. Minulla on myös aina ollut hyviä opettajia. Taideteolliseen korkeakouluun olisin hakenut aikanaan opiskelemaan, mutta tälle epäkypsälle lukiolaiselle ei kelvannut se, että siellä piirrettäisiin muitakin kuin pilakuvia tai sarjakuvia, joten valitsin siis liikuntatieteellisen.
Tietynlainen halu viihdyttää minulla on säilynyt edelleen. Se saattaa joitain ärsyttää, mutta olen oma itseni ja se on itselleni tärkeintä. Minun on vaikea ymmärtää nykytrendiä, että olisi asioita joista ei saisi tehdä huumoria. Minun mielestäni (lähes) kaikesta saa tehdä huumoria ja itse tykkään katsella välillä hyvin rajuakin huumoria, jota esiintyy mm. South Parkissa ja Jimmy Carrin ja Jim Jefferiesin stand-upeissa. Huumori on fiktiota ja se tulee osata erottaa faktasta. Kirjoitukseni ovat olleet ja tulevat jatkossakin olemaan vauhdikkaita ja huumoripitoisia sekä välillä myös provosoivia. Lapsellinen ja epäkypsä olen myös usein edelleen. Mutta ihan ylpeästi.
Loppu tulee (vihdoin!)
Moni varmaan jo mietti, että eikö se teksti nyt ollenkaan lopu. No, nyt se loppu tulee. Toivottavasti pidit tarinastani. Jos et vieläkään saanut tarpeeksesi höpinöinnestäni, voit lukea lisää tuoreita ajatuksiani myös Liikunta&Tiede -lehdestä.
Hyvää kesää kaikille ja tsemppiä kohti tavoitteita mitä ne ikinä sitten ovatkaan.
Ja loppuun vielä muistutuksena: tervetuloa opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon liikuntatieteelliseen tiedekuntaan. Meillä on hyvä meininki!
Juha Hulmi