Tieteentekijät pyrkivät etsimään ja julkaisemaan mahdollisimman puolueetonta ja perusteltua tietoa. Onkin vaikea ymmärtää, kuka tietoisesti haluaisi puolueellista ja perusteetonta tietoa. Kerroinkin viimeksi kuinka tunnistaa humpuuki. Tällä kertaa minulla oli kunnia saada kirjoituspartneriksi Tervettä Skeptisyyttä -sivuista tuttu FT Pauli Ohukainen. Kerromme tässä kirjoituksessa mitä tiede on ja mikä tekee siitä niin ylivertaisen tavan tuottaa luotettavaa tietoa (lue lisää esim. Niiniluoto 2021) ja siten ihmiskunnan yhden tärkeimmistä keksinnöistä.
Tiede on mahdollisimman objektiivista ja järjestelmällistä luotettavilla tutkimusmenetelmillä toteutettua tiedonhankintaa, jossa uusi tieto kasautuu aina aikaisemman tieteellisen tiedon päälle. Nämä seikat tekevät tieteestä toistaiseksi kaikkein luotettavimman keksimämme tavan tuottaa tietoa ja selittää maailmaa. Tiede yksinkertaisesti toimii; jos suunnittelet lentokoneen tieteellisen tiedon pohjalta, se lentää. Jos taas suunnittelet sen jonkun muun pohjalta, kannattaa miettiä tarkkaan, haluatko nousta sen kyytiin.
Tiede on siis selvästi paras tapa tuottaa objektiivista tietoa ympäröivästä maailmasta, mutta sen lähes kaikissa osa-alueissa ja toteutusvaiheissa on edelleen haasteita. Tämä johtuu siitä, että tieteen teko on usein hyvin vaikeaa. Ja itse asiassa tieteellisen artikkelin lukeminen ja perusteellinen ymmärtäminenkin on haastavaa (Voit lukea esimerkiksi Layne Nortonin oppaan, Aleksi Reiton kirjoituksen ja Science-lehden kirjoituksen).
Myös julkaiseminen laadukkaissa tiedelehdissä on haastavaa. Tiedejulkaisussa tutkimus käy tutkijaryhmän lisäksi myös toisten, yleensä aihealueen eksperttitutkijoiden, arvioitavana. Tätä kutsutaan vertaisarvioinniksi, joka haasteistaan huolimatta on edelleen tärkeä tapa suodattaa huonosti tehtyjä ja kirjoitettuja julkaisuja laadukkaimmista tiedejulkaisuista. Kritiikki voikin olla pahimmillaan armotonta. Tutkijat joutuvat toistuvasti tajuamaan, kuinka väärässä he ovat tai kuinka todistustapa ei ole riittävä, tulokset eivät ole vakuuttavia ja niin edelleen. Sen sijaan vaikkapa blogikirjoitukset ja videojulkaisut eivät käy läpi yleensä mitään faktantarkastusta.
Vertaisarvioinnin jälkeen tutkimukset joutuvat tiedeyhteisön jatkuvaan kriittiseen tarkasteluun. Tämä on tärkeää, koska on paljon kaupallisia lehtiä, jotka julkaisevat maksua vastaan mitä vain tieteelle näyttävää roskaa. Näiden poimiminen omien väitteidensä tueksi on erittäin pahaa tieteen väärinkäyttöä. Tieteeseen liittyy myös universalismi: tieteellistä tutkimusta tai väitettä pitäisi kohdella samanveroisesti riippumatta siitä, kuka sen on esittänyt. Näin ei välttämättä aina tapahdu, mutta lähtökohtaisesti kaikkein ansioituneimpien tutkijoiden töitä tulisi käsitellä yhtä kriittisesti kuin aloittelevan tai nimettömän tutkijan.
Kuva. Tiedejulkaiseminen on lähtökohtaisesti vaativa prosessi. Toki poikkeuksia aina löytyy.
Tieteen itsekritiikin ansiosta tiede ja tieteelliset menetelmät kehittyvät. Tieteessä onkin menty aimo harppauksin eteenpäin vuosikymmenien ja vuosisatojen aikana. Esimerkiksi lääketieteen historiassa on käytetty menneinä vuosina nykytiedon ja etiikan valossa tarkasteltuna epäilyttäviä hoitomuotoja, kuten muun muassa psyykkisiin oireisiin lobotomiaa eli tiettyjen aivojen osien poistamista ja lähes kaikkiin vaivoihin suoneniskentää. Lobotomiasta myönnettiin jopa Nobelin palkinto, mutta itseään korjaava tiede on kuitenkin osoittanut, että käsitys menetelmän mullistavuudesta oli virheellinen. Vielä parisataa vuotta sitten puhallettiin hukkuneelle ensiapuna tupakansavua ahteriin, tarkoituksena lämmittää ja stimuloida hengitystä (kuva alla). Tällaisten ”hoitojen” perusteena ei ollut kokeellista vertaisarvioitua tutkimusta, vaan ne perustuivat yksittäisten auktoriteettihahmojen mielipiteisiin.
Tutkittuun tietoon perustuen tällaisista tavoista ja hölmöistä uskomuksista luovutaan ja ne korvataan toimivilla menetelmillä, kun ymmärrämme tieteen ansiosta ihmisen toimintaa paremmin. Osa historiallisista perinteistä kuitenkin elää edelleen, vaikkei niiden toimivuudesta ole mitään näyttöä. Voit lukea tällaisista esimerkeistä vaikkapa mainiosta Terveys ja Humpuuki -kirjasta.
Laadukas tiede ja sen avulla esitetyt väitteet ovat luonteeltaan autonomisia. Tämä tarkoittaa sitä, että ne perustuvat korkealuokkaiseen tieteelliseen tietoon, joka ei riipu taloudellisista, ideologisista, poliittisista, uskonnollisista tai eettisistä tekijöistä. Tieteen totuuden vaatimus näkyy myös tieteelle tärkeässä etiikassa, johon kuuluu rehellisyys: tutkija ei saa sepittää tai vääristellä tuloksiaan tai tutkimusaineistojaan. Kuten kaikkialla, myös tiedemaailmassa on tutkimusrahoitus joskus ohjannut tutkimuksia, siellä on välillä typerää politikointia, ja tutkijat ovat olleet vuosien saatossa väärässä monissakin asioissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tieteellisillä menetelmillä saatu kokonaisnäyttö olisi pääsääntöisesti väärässä. Ei ole myöskään tieteen syy, jos joku tieteen edustaja jääräpäisesti pitää kiinni omasta kannastaan, vaikka uusi laadukas ja kattava tutkimusnäyttö riittäisi muokkaamaan vanhoja käsityksiä. Väärässä olemisen myöntämisen kynnyksen tulisi laskea huomattavasti.
”Tiede on kollektiivinen tiedonkeruujärjestelmä, jossa yksittäisten ihmisten mielipiteillä ei ole väliä.” Tämä tarkoittaa sitä, että tieteellinen tieto on aina luonteeltaan institutionaalista, eikä sidoksissa kenenkään yksilöiden auktoriteettiin. Toisin sanoen, kun alan asiantuntijat muodostavat jostain asiasta yhtenevän näkemyksen, tuo jaettu näkemys ei olennaisesti muutu, vaikka yksittäiset asiantuntijat vaihtuisivat. Tämä on tärkeä ero tieteenä esiintyvään pseudo- eli näennäistieteeseen, missä katsotaan, että tietyillä yksilöillä on erityinen pääsy totuuteen ja muiden on vain hyväksyttävä tämä. Pseudotieteelliset ja yleensäkin tiedettä teeskentelevät näkemykset ovat yleensä luonteeltaan sellaisia, että jos keskeiset auktoriteettihahmot vaihtuvat, jaetut näkemykset muuttuvat tärkeillä tavoilla.
Kuva. Tiede vs. tieteen teeskentely (pseudotiede). Kuva Tervettä Skeptisyyttä Instagramista.
Tieteen normeihin kuuluu myös, että sen tulisi olla pyyteetöntä eli tiedettä ei tulisi tehdä etujen toivossa, vaan tiedon ja totuuden etsimisen olla tärkein motivaatiotekijä. Suomessa tutkijat ja tieteentekijät erittäin harvoin pääsevät rikastumaan työllään.
Silloin, kun on tavoitteena yleistää tietoa isompaan joukkoon ihmisiä, tutkimusaineistot ovat usein isoja. Useiden kokeiden ja/tai tutkittavien avulla saadaan laskettua todennäköisyyksiä tilastollisten menetelmien avulla. Tutkimuksen lopputulos on sitä luotettavampi, mitä pienempi on tilastollisen sattuman tai sekoittavien tekijöiden vaikutus. Valitettavasti taitava, mutta epärehellinen tilastotieteilijä osaa tarvittaessa löytää hyvin vähäpätöisestäkin tuloksesta merkityksen, eli väärinkäytöksenkin mahdollisuus on olemassa.
Kokeellisissa tutkimuksissa yritetään päästä kiinni syy-seuraussuhteisiin sisällyttämällä tutkimusasetelmaan koe- ja kontrolliryhmät. Esimerkiksi lääke- ja ravitsemustieteessä tutkittavaa ryhmää verrataan tyypillisesti plaseboryhmään tai johonkin muuhun kontrolliryhmään. Jos tutkimus tehdään huolellisesti, eikä ryhmien välillä ole muuta eroa kuin tutkittava hoito, voimme tehdä johtopäätöksiä nimenomaan hoidon tehosta. Jos olemme kiinnostuneita jonkun lääketieteellisen hoidon tehosta ja meillä olisi pelkästään hoitoryhmä ilman verrokkeja, ilmaan jäisi vielä paljon avoimia kysymyksiä, kuten; olisivatko ihmiset parantuneet ihan itsestään? Kun verrokkina käytetään ”ihan itsestään” (= ei anneta vaikuttavaa hoitoa) -ryhmää, siihen vertaamalla voidaan ottaa kantaa itse hoitoon. Pseudotieteessä käytetään usein kokemusperäistä tietoa, missä jotain hoitoja voidaan perustella esimerkiksi hyvillä kokemuksilla. Näissä on kuitenkin se ongelma, ettei verrokkiryhmää ole, joten ei voida sanoa johtuvatko hyvät kokemukset juuri hoidosta vai jostain muusta. Kukaan ei voi matkustaa ajassa taaksepäin tekemään erilaisia valintoja.
Tieteessä toistettavuus on hyvin tärkeää. Tutkimustulokset hyväksytään osaksi tieteellistä kokonaisnäyttöä yleensä vasta kun muut tutkijat pystyvät ne varmentamaan. Tieteessä tutkimusmenetelmät pyritään selostamaan niin, että ne pystytään toistamaan tai vähintäänkin tarkastamaan oikeiksi. Tämän kaltainen julkisuus ja avoimuus erottavat myös tieteen hömpästä. Pseudotieteen tunnusmerkkejä on myös se, että siinä tartutaan johonkin tiedonmuruun, jota ei ole pystytty toistamaan tai se on jopa osoitettu vääräksi.
Toistettavuus ei kuitenkaan riitä antamaan koko kuva tieteestä. Tieteessä ei tule koskaan yrittää väen väkisin osoittaa omaa ennakko-oletusta oikeaksi, vaan päinvastoin siinä pitäisi testata kaikin keinoin onko sittenkin mahdollista, että on sittenkin väärässä, ja antaa myös muille selkeät kriteerit, joiden avulla omat olettamukset voidaan kumota (falsifiointi). Ja jos on väärässä, omaa ennakko-oletusta tai teoriaa kannattaa viilata sen mukaisesti (ks. myös yllä ollut kuva tiede vs. tieteen teeskentely). Tieteeseen kuuluu skeptisyys tai epäilys ja tieteessä totuus onkin totta vain toistaiseksi. Mahdollisimman luotettavaa tietoa etsiessä muiden tutkijoiden tehtävänä on edellä mainitun omien ennakko-oletusten falsifioinnin lisäksi yrittää kumota myös toisten tutkijoiden väitteet ja tulokset kaikilla kuviteltavissa olevilla luotettavilla tutkimusmenetelmillä ja -aineistoilla. Jos tässä muiden falsifioinnissa ei onnistuta, on hyväksyttävä, että tämä tieto on totta, kunnes parempaa tietoa löytyy. Tässäkin on tärkeä ero pseudotieteeseen; siellä näkemykset on yleensä muodostettu siten, ettei niitä voi (tai ei haluta) kumota. Jos joku uskoo veden ja sokeripillereiden (= homeopatia) auttavan lasten hengitystieinfektiossa, hän ei yleensä ota kuuleviin korviinsakaan negatiivisia tutkimustuloksia, missä vaikutusta todella on testattu mutta tehoa ei nähdä. Oikeassa tieteessä hyväksytään se, että tulos on kumottu, pseudotieteessä ei.
Kuva: Yksittäinen tutkimus ei vielä riitä vakuuttavaan näyttöön. Vasemmalla olevan kuvan lähde.
Yksittäinen tutkimus ei siis koskaan vielä riitä vakuuttavaan näyttöön. Tästä syystä laadukkaita tutkimuksia pitää myös vetää yhteen katsaukseksi. Yksi tapa on tehdä systemaattinen, eli järjestelmällinen katsaus, jossa käydään läpi kaikki näyttö aiheesta. Järjestelmällisyys tarkoittaa sitä, ettei tuloksia saa valikoida mielivaltaisesti, vaan mukaan otetaan kaikki riippumatta siitä, mihin suuntaan ne osoittavat. Tämä varmistetaan sillä, että ilmoitetaan kirjallisuuskatsauksessa käytetyt menetelmät (esimerkiksi tietokantoihin syötetyt hakusanat), jolloin kuka tahansa voi toistaa haun ja löytää samat tutkimukset. Tutkimustuloksista voidaan myös laskea painotetut keskiarvot eli tehdä meta-analyysi, joka parhaimmillaan tuottaa laadukkaan yhteenvedon. Pahimmillaan kuitenkin tutkimuskatsauksissa ja meta-analyyseissä toistetaan alkuperäistutkimuksien virheet ja ongelmat, jotka silloin jopa kertautuvat. Kaiken ydin tieteessä on siis laadukkaat alkuperäistutkimukset, joita ilman katsaustenkin näytön aste jää heikoksi. Lopulta tieteelliseen kokonaisnäkemykseen päästään, kun aihekokonaisuutta tutkitaan hyvin monesta näkökulmasta laadukkailla tutkimusasetelmilla, ja tämä laadukas näyttö kootaan yhteen.
Kerromme seuraavaksi lyhyesti erilaisista liikunta-, ravitsemus- ja terveystieteissä käytettävistä kokeellisesta tutkimusasetelmasta.
Kokeellisen tutkimuksen avulla voidaan ymmärtää syy-seuraussuhde
Ihmisten kokemuksien tulkinnassa on monia haasteita. Erityisesti terveys-, hyvinvointi-, ravinto- ja liikuntahuuhaan ympärillä törmää toistuvasti vääristyneisiin tulkintoihin ja mielipiteiden ylikorostamiseen. Esimerkiksi isoja määriä ravintolisiä nauttiva kaveri saattaa kokea hyötyvänsä näistä valmisteista, vaikka tutkimusten mukaan kyseisistä ravintolisistä olisi pikemminkin haittaa.
Syy- ja seuraussuhdetta selvittävissä tutkimuksissa yritetään löytää todellinen spesifinen efekti, josta on tyypillisesti poissuljettu epäspesifit vaikutukset. Näitä epäspesifejä vaikutuksia ovat muun muassa ihmiskontakti esimerkiksi lääkärin tai myyjän kanssa, aika ja plasebo (ks. kuva alla) tai nosebo (kuva myöhemmin). Plasebo-ilmiössä ihmisen positiiviset odotukset tuottavat koettuja hyödyllisiä vaikutuksia. Nosebossa vastaavasti kielteiset odotukset tuottavat negatiivisia vaikutuksia.
Kuva. Tutkittaessa tiettyä ilmiötä pitää yleensä yrittää poissulkea plasebon ja ajan sekä muiden epäspesifien asioiden vaikutus. Kuviossa on yksinkertaisuuden vuoksi esitetty vain keskiarvot.
Kokeellisella tutkimusasetelmalla voidaan löytää syy-seuraussuhteita. Kokeessa tutkittavat arvotaan satunnaisesti (tai lähes satunnaisesti) eri ryhmiin. Yksi ryhmä voi esimerkiksi saada ravintolisää tai lääkettä ja vertailuryhmä plaseboa. Tutkimus on kaksoissokkoutettu eli tutkittavat ja tutkijat eivät tiedä datan keruun aikana kuka saa mitäkin valmistetta. Ajan vaikutus poissuljetaan sillä, että molemmat ryhmät aloittavat kokeet samaan aikaan. Lisäksi kaikki testit tehdään samaan aikaan. Arpominen eli satunnaistaminen ryhmiin vaaditaan, jotta saadaan mahdollisimman samanlaiset ryhmät. Ryhmien yksilöille sattuu ja tapahtuu asioita tutkimuksen aikana, kuten ihmisille on tapana, mutta hyvin toteutetussa tutkimuksessa ainut tekijä joka ryhmiä järjestelmällisesti erottaa on tutkittava tekijä.
Kuva. Esimerkki satunnaistetusta kaksoissokkokokeesta. Alussa on mittaukset (kuvassa juoksutesti juoksumatolla), jonka jälkeen toinen ryhmä arvotaan saamaan tutkittavaa ainetta (hahmottamissyistä vihreä kapseli) ja toinen plaseboa (punainen kapseli). Tutkittava aine ja plasebo ovat samannäköisissä kapseleissa, jotta tutkittavat ja tutkijat eivät tiedä mikä valmiste on. Lopuksi suoritetaan samat mittaukset kuin alussa ja niiden tuloksia verrataan alkutilanteeseen ja mikä tärkeintä, ryhmien välisiä eroja selvitetään tilastollisten menetelmien avulla.
Nosebo
Nosebo on kuin plasebon ilkeä serkku, jossa siis kielteiset odotukset tuottavat negatiivisia vaikutuksia. Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että joku karismaattinen henkilö voimakkaasti ja vakuuttavasti kertoo jonkin asian olevan haitallista, vaikka se ei sitä sellaista oikeasti olisikaan (ilman noseboa). Nosebovaikutus on myös sitä suurempi, mitä isompi väitetty annos on ja mitä enemmän muut läheiset ja tutut ovat saaneet haittoja samasta väitetystä asiasta. Ihmisen mielen voima on suuri. Yksi esimerkki on kolesterolilääkkeiden eli statiinien aiheuttamat lihasoireet. Hyvin pienellä osalla ihmisiä lihasoireet ovat mahdollisesti statiinilääkkeestä johtuvia aitoja sivuvaikutuksia (spesifi haittavaikutus). Lihasoireiden määrä on kuitenkin lisääntynyt huomattavasti, kun niistä kerrotaan lääkkeen sivuvaikutuslistan lisäksi muun muassa myös mediassa. Uudemmissa statiinitutkimuksissa raportoitujen lihasoireiden määrä onkin ollut suurin piirtein yhtä suuri (>10 %) sekä statiini- että plaseboryhmissä (Esim. Herret ym. 2021). Täten pelottelukampanjat ovat tehneet tehtävänsä: statiinilääkkeiden käyttäjistä jopa yli 10 % saa lihasoireita, mutta ilmeisesti pääosin nosebon takia.
Kuva. Nosebo vs. todellinen haittavaikutus. Kuviossa on yksinkertaisuuden vuoksi esitetty vain keskiarvot. Tutkittaessa haittoja ilmiötä pitää yleensä yrittää poissulkea nosebon vaikutus spesifeistä haittavaikutuksista.
Kokeellisen tutkimuksen lisäksi tarvitaan muutakin tutkimusta
Kokeelliset tutkimukset ovat siis arvokkaita, mutta niissä on haasteitakin. Yleensä kun ravitsemustutkimuksessa jotain tekijää muutetaan, joku muu muuttuu samalla. Esimerkiksi hiilihydraattien saantia vähennettäessä yleensä rasvan ja/tai proteiinin määrä nousee. Tai kun voimaharjoittelussa lisätään toistojen määrää, käytetyt kuormat väistämättä pienenevät. Vastaavasti esimerkiksi vaikkapa joogan tai hieronnan tutkimisessa plasebon keksiminen on hankalaa. Näissäkin tutkimuksissa voidaan kuitenkin verrata tutkittavia menetelmiä toisiinsa sekä kontrolliryhmään, joka ei tee mitään tai tekee jotain muuta, jolle ei ole odotettavissa vastaavia vaikutuksia.
Kokeelliset tutkimukset ovat melko usein sellaisia, että niiden yleistettävyys isoon ihmisjoukkoon pitää tehdä hyvin varoen. Syy on siinä, että kokeelliset tutkimukset tehdään aina jollain tietyllä ihmisryhmällä, eikä tulos välttämättä päde muilla. Jos tutkimus tehdään naisilla, se ei välttämättä päde miehillä, ja päinvastoin. Tulokset sairailla eivät välttämättä päde terveillä, jne. Yleistys on sitä ongelmallisempaa, mitä kauemmas alkuperäisen tutkimuksen tutkittavista mennään. Toisaalta jotkut vaikutukset on varmennettu hyvin monissa tutkimuksissa monenlaisilla ihmisillä (esimerkiksi lihaskunto- tai voimaharjoittelun vaikutukset), jolloin niitä voidaan pitää melko yleispätevinä. On myös otettava huomioon tutkimusten ja vaikutusten kesto; lyhyistä tutkimuksista ei välttämättä voi vetää pitkän aikavälin johtopäätöksiä, ja päinvastoin.
Edellä mainituista haasteista johtuen vaikkapa kuolemanriskiä ja monia hyvin pitkäaikaisia prosesseja selvittävät tutkimukset ovat lähes aina luonteeltaan havainnoivia. Toisin sanoen, niissä ei tehdä kontrolloitua vertailua ryhmien välillä, vaan havainnoidaan vapaana eläviä ihmisiä. Tällaiset tutkimukset voivat kattaa tuhansia ihmisiä ja kestää jopa vuosikymmeniä, mikä olisi mahdotonta tarkasti valvotuissa olosuhteissa. Tutkimukseen osallistujilta kerätään mahdollisimman paljon tietoa heidän käyttäytymisestään, minkä jälkeen tilastollisin menetelmin arvioidaan elintapojen ja muiden tekijöiden vaikutus lopputulokseen, kuten vaikkapa terveyteen (epidemiologiset tutkimukset). Väestötutkimukset ovat tärkeitä, mutta niistä syy-seuraussuhteen ja yksittäisten tekijöiden merkityksen selvittäminen on hyvin haastavaa, joskaan ei mahdotonta. Esimerkiksi tutkittaessa tyydyttyneen rasvan tai punaisen lihan vaikutuksia, pyritään tilastollisesti poistamaan muiden tekijöiden vaikutus. Näitä ovat esimerkiksi elintavat, sairaudet, ikä ja sosioekonomiset tekijät.
Tässä työssä voidaan hyödyntää modernia genetiikkaa, jolla voidaan ”simuloida” satunnaistetuista, plasebokontrolloiduista tutkimuksista tuttua asetelmaa. Väestötasolla nähdään aina tiettyjen geenimuotojen jakautumista kantajiin ja ei-kantajiin. Jos geenit aiheuttavat luotettavasti mitattavan muutokset esimeriksi verenpaineessa, voidaan väestöstä poimia geneettisesti kohonneen verenpaineen ryhmä ja sille kontrolliryhmä, mistä sama geenimuoto puuttuu. Vertailemalla ryhmiä nähdään elinikäisesti kohonneen verenpaineen vaikutus. Samaa tekniikkaa voidaan hyödyntää myös ravitsemustutkimuksessa, ja päästä käsiksi tiettyjen ravinteiden elinikäisen saannin ja terveystapahtumien väliseen yhteyteen. On esimerkiksi olemassa ihmisiä, joilla veren D-vitamiinipitoisuus on perinnöllisistä syistä kohonnut ja heidän terveyttään voidaan verrata niihin, joilla pitoisuudet ovat alhaisempia. Näissä tutkimuksissa on nähty, että D-vitamiinin itsenäinen syy-yhteys terveyteen on huomattavasti heikompi, kuin pelkästään ruokailutottumuskyselyihin perustuvista havainnoivista tutkimuksista olisi voinut päätellä (Ohukainen ym. 2022). Aina on kuitenkin hyvä muistaa, että esimerkiksi ravinto ja elintavat muodostavat yksittäisiin ravintoaineisiin tuijottamisen sijaan kokonaisuuden.
Yleinen tutkimusten ongelma on, että ihminen yksilönä usein unohtuu. Tähän haasteeseen vastaavat erilaiset tutkimukset, joissa katsotaan tarvittaessa yksittäisiä ihmisiä hyvin syvällisesti ja kokonaisvaltaisesti. Tällaisia tutkimuksia on tehty muutamia esimerkiksi fitness-urheilijan dieetistä. Valitettavasti kuitenkaan esimerkiksi ravitsemus- ja liikuntatieteet eivät useinkaan pysty antamaan kaikille ihmisille yksilökohtaisia vastauksia jokaiseen yksityiskohtaan. Parhaaseen näyttöön perustuva harjoittelu ja valmentaminen sisältääkin aina tutkitun tiedon yhdistämisen luotettaviin kokemuksiin, yksilön taustan ja tavoitteiden kartoitukseen ja yritykseen ja erehdykseen. Voit lukea lisää näyttöön perustuvasta valmennuksesta esimerkiksi Liikunta- ja Tiede -lehden Rytkösen ja Hulmin artikkelista.
Kuva. Kuvan lähde.
Yllä mainittujen tutkimusten lisäksi tarvitaan myös tutkimuksia, joissa selvitetään ilmiöiden tarkempia vaikutusmekanismeja. Tähän tarvitaan yleensä ihmisillä tehtävien tutkimusten lisäksi eläin- ja solukokeita sekä tietokonemallinnuksia. Tällaiset, ns. mekanistiset tutkimukset muodostavat tutkimushypoteeseja, eli olettamuksia, mitä voidaan tutkia elävillä ihmisillä. Toisaalta mekanistiset tutkimukset antavat tarkempia molekyylitason selityksiä elävillä ihmisillä havaittuihin ilmiöihin. Ne ovat erittäin tärkeitä, kokonaisvaltaisen ymmärryksen kannalta. Autollakin voi kyllä ajaa ilman että tietää, miten sen moottori toimii, mutta heti kun ilmenee ongelmia, tai tarve parantaa auton toimintaa, on moottoritekniikan ymmärrys välttämätön ehto.
Ihmisen toimintaan ja terveyteen liittyvässä tieteessä ja sen tulkinnassa yhdistellään taitavasti ja monipuolisesti perustieteitä ja soveltavia tieteitä. Henkilö, joka ymmärtää ihmisen toimintaa kokonaisvaltaisesti osaakin yhdistellä tietoa useilta aloilta, kuten vaikkapa luonnontieteistä, yhteiskuntatieteistä, humanistisista tieteistä ja kasvatustieteistä. Näiden lisäksi on hyvä hallita esimerkiksi kielen, viestinnän, logiikan ja rationaalisen ajattelun alkeita. Ihminen on monimutkainen kokonaisuus, jonka toiminnan ymmärtäminen ei ole aina kovin yksinkertaista. Seuraava norsuesimerkki kuvaa ilmiötä hyvin.
Kuva. Lähde.
Loppusanat
Tiede on menetelmä. Se on objektiivista ja järjestelmällistä mahdollisimman luotettavilla tutkimusmenetelmillä toteutettua tiedonhankintaa. Se on yleensä hyvin vaativaa ja tutkijoiden löydökset joutuvatkin rajun kriittisen tarkastelun kohteeksi. Laadukas tiede on mahdollisimman autonomista ja itseään korjaavaa. Tieteessä on harvoin absoluuttisia totuuksia, mutta sen sijaan sen avulla etsitään tilastollisia todennäköisyyksiä laadukkaiden ja monipuolisten tutkimusmenetelmien ja -aineistojen avulla. Laadukkaiden tutkimusten avulla on mahdollisuus päästä kiinni syy- seuraussuhteisiin ja tiedon soveltamiseen käytäntöön. Tämä vaatii kuitenkin laadukasta tieteen kansanomaistamista.
Juha Hulmi ja Pauli Ohukainen
P.S. Yllä oleva teksti on muokattu ja päivitetty osa Lihastohtori 2 -kirjasta.
Pauli Ohukainen on filosofian tohtori, joka on tehnyt lääketieteellistä tutkimusta yliopistomaailmassa niin solu- ja molekyylibiologian kuin väestöjenkin tasolla. Tällä hetkellä hän työskentelee yksityisellä sektorilla kehittämässä uusia terveysteknologian sovelluksia oman terveyden ja hyvinvoinnin seurantaan. Suurelle yleisölle Ohukainen on tullut tutuksi Tervettä skeptisyyttä -brändistään, jolla on sosiaalisessa mediassa kymmeniä tuhansia seuraajia (Instagram, Facebook ja blogi). Sivulla jaetaan vinkkejä tieteellisen lukutaidon sekä kriittisen ajattelun kehittämiseen. Tärkeimpinä teemoina esiin nousevat dis- ja misinformaation tunnistaminen ja kumoaminen paremman tiedon avulla. Ohukainen on saanut työstään useita huomionosoituksia, kuten Oulun yliopiston palkinnon yhteiskunnallisesta vastuunkannosta, sekä kaksi kertaa maininnan sadan tärkeimmän suomalaisen lääketieteen vaikuttajan listalla.
Voit tutustua yllä olevien linkkien lisäksi muun muassa seuraaviin postauksiin. Demarkaatio-ongelma (tieteenfilosofinen määrittely tieteen ja pseudotieteen välillä): https://www.instagram.com/p/CgmEGfqNTyE/?hl=en
Kieltämisen keinot: https://www.instagram.com/p/CSY2tOKqBh2/?igshid=YmMyMTA2M2Y=